Nyt se sitten tapahtui. Äkkiarvaamatta ja ilman minkäänlaista varoitusta. Seikkailin nimimerkillä MC ClumC  Rune Scapen kartalla numero 143 etsien pankkia. Saavuin salaperäiseen neljän tien risteykseen. Aurinko paistoi ja tie vietti etelään, joten päätin seurata jalkojani. Siinä samassa pusikosta tuiskahti rantarosvon näköinen sälli sapelia heiluttaen. I come in peace tervehdykselläni ei ollut toivottua vaikutusta pikselibandiitin  pistäessä minua ylivertaisilla miekkamiehen kyvyillään kylmäksi. Suurin toiveeni päästä pelissä ajasta ikuisuuteen ei toteutunut, vaan ohjelma singautti minut kohtalaisen kivuttomasti takaisin peliin muutamaa esinettä köyhempänä.

Onhan se ollut jo pitkään tiedossa, että pelit vääristävät lasten todellisuuden tajua, mutta jotenkin tämä seikka kolahti minuun todella vasta tässä vaiheessa. Pelihahmoni joutui satunnaisen väkivallan teon uhriksi, eikä syyllistä murhamiestä tulla rankaisemaan millään lailla. Oikeutta voisin saada vain oman käden oikeudella, jos vain olisin verilöylyltä ehtinyt katsomaan syyllisen nimimerkin. Mitä tästä opimme? Ennen kaikkea mitä lapset tästä pelistä oppivat? Kuolemattomuuden? Edesvastuuttomuutta? Uskon ettei useimmilla lapsilla ole vaikeutta erottaa tarua todellisuudesta, mutta toisaalta tarvitaan vain yksi jonka silmät ovat näyttöjä ja elämä peliä, sillä hänen mielestään kuolleet nousevat vahingoittumatta ja oikean askelyhdistelmän suoritettuaan hänen ammuksensa eivät lopu koskaan.

-I`ll be back, because I have to do my homework, manasi Bylg.